"Herrajumala, minustahan pitäis tulla yksi helvetin iso pallo tullakseen semmoseksi. Siis optimisti"

Voisin toki vedä vitusti huumeita ja viinaa ja olla muutenkin sekaisin koko ajan, mutta taidampa tyytyä tähän elämään ainakin nyt.
"Kyllä kaikki rakkaani järjestyy" hän sanoi ja silitti minun hiukset.
Minä tunsin kuinka perhoset taas jälleen lensi minun vatsassa, ja tiesin että kaikki varmasti järjestyykin."

Does love make you blind or something? Haha I remeber when I first got involved with the "psykiatrinen polikliniikka" The only thing they offered me was a bunch of anti-deppressive pills and suntherapy.  Like those things would help a 19 year old girl with issues with the world. I think that the only thing that made me survive the time was action in life. My issue is still; The world.

I wan't to be naive, fucking blueeyed, I wan't to explore the universe with no fears. I'm afraid that i will notice things by the time that I never wanted to see. I mean, some people seems to have a compulsive disorder with abusing other folks, and they do not notice it. I think this is what is called Narcisism. But I'm not sure.

Niin, onko se rakkaus sitten sokea? Minut se on ainakin sokeuttanut aivan totaalisesti.  Voin kertoa sen verran että elämäni on ollut tämmöinen  aina, ja miksi aina valitsen seuraani ne vaikemmat ihmiset?

 Reilu yksi ja puoli vuotta sitten minä aloitin seurustella minua 10 vuotta vanhempi miehen kanssa, ei siinä mitään koska se ikäero ei nimittäin huomaa. Onko se sitten surullista, vai tekeekö se suhteen jotenkin helpommaksi? En tiedä, niimpä minä menen ja tiedän paremmin sen jälkeen.

7kk sitten minun rakas joutui sitten linnaan, ja minustahan tuli linnanleski. Olen nyt nämä 7 kk viettänyt hulluuden rajalla, olen saannut paniikkikohtauksia mikä ei ole IKINÄ ollut ennen. Totta hitossa kun yksinäysyys käy liian rumasti päälle makaamaan niin siitähän syntyy, ongelmia ja stressihäiriöitä.

Mutta se mikä minua ihmetettyttää on se että, tämä on minun ensimäinen rakkaus, ja kaipailen jatkuvasti. Minä lupasin ittelleeni joskus 13 vuotiaana etten ikinä rakastu. OLisin luutavasti ollu parempi ihminen jos olisin ikuisesti 13  vuotias. Naiivi kun mikä.

7 kuukauden aikana oppii tuntemaan toista ihmistä HYVIN. Varsinkin jos osaa lukea rivien välistä, ja sitä olen aina harrastanut, eli joskus ihminen todellakin ei osaa ilmaista ittensä semosella tavalla mikä olisin odottanut häneltä. Mutta sitten taas, joka kerta kun minä laitan kirjeet pois, ja aloitan kirjoittaa takaisin huomaan kuinka sinisilmäinen rakkaus tekee minut. Koska eihän se ole mun oma vika, eihän se ikinä ole. 

 Annan anteeksi kaikille, annan ehkä anteeksi helpommin kun muut, mutta sehän ei tarkoita siitä ettei miuun sattuisi sydämeen.

Jag har börjat märka vissa saker med mig själv som jag inte skulle ha märkt om inte detta skulle ha hänt mig. Jag har väntat i sju jävla långa månader och nu börjar tiden att gå långsamt. Klockan har stannat, och jag tittar bort. Det är som om man skulle vänta på ett tåg som hamnat ut för en olycka och slutat existera. Ensam står man på perrongen och väntar. Jag väntar. 

Det var som Lou förklarade det, 80-talist syndromet, man bara skäms över att man har avslöjat något för världen, som om en ny människas bekatskap skulle skada ens intrigitet. Är detta hur vi blivit uppfostrade mina systrar och bröder?  Jag trodde tvåtusenfuckingnio beydde så mycket mera än att vi bara är samhällets åskådare. En statist i ett gigantiskt spel. Det är vad vi är.